Tekstit

Viikko jolloin ei enää sujunutkaan

Kuva
Sieltä se myrsky nousi, aivan kuten ennustelinkin. Merkit alkoivat olla selkeämpiä viikon alussa. Isoveljellä alkoi olla enemmän väsymystä, ärtyisyyttä, herkkyyttä, lyhyitä unia ja kaikkien vihaamista.

Usein on juuri näitä merkkejä siitä, että kuormitus kasvaa liikaa, harvemmin räjähtää yllättäen. Tosin mahdollistahan sekin on. Negatiivisuus kasvaa ja mieli tummuu. Siinä kohtaa, kun positiivinen kannustaminen lakkaa toimimasta, aletaan olla jo myrskyn silmässä. Tottahan se onkin, ettei kuormitus kehuilla pienene vaan teoilla. Kuormitus pitää laskea alas, mutta poika ei siihen itsenäisesti vielä pysty.
Jos kuormitus saadaan kuriin, alkaa mieli taas kirkastua. Jos taas ei.. Silloin negatiivisuus kasvaa kasvamistaan. Koko elämä on hirveää ja siinä ei tapahdu mitään hyvää. Kaikki haluavat vain pilata pojan elämän jne. Huuto, haukkuminen, loukkaukset, niistä se yleensä lähtee. Tässä kohtaa voi olla mahdollista saada tilanne katkaistua, mutta jos ryöppy on kova, niin sitähän ei pysäytä sitte…

Miksi blogi?

Kuva
Miksi ylipäätään tehdään tätä? No, ihan huvin vuoksi. Tämä on meidän uusi kiva harrastus, josta on myös paljon hyötyä. Niin, meidän. Blogia on tavallaan tekemässä muutkin kuin vain minä. Koko perhe oikeastaan. Vaikka itse kirjoitan ja toteutan homman, on monet ideat, kommentit, ajatukset, kuvat jne. tulleet myös muilta perheenjäseniltä. Jos haluan kuvata jotain blogiin, on muut siinä mielellään mukana. Lapset haluavat, että luen heille tiettyjä blogitekstejä ja näin käymme läpi myös sitä miten ok kaikki on. Vaikka olisi vaikeaa, se ei tarkoita että aina olisi vaikeaa. Lapsille on ollut tärkeää kuulla tekstejä, joissa heidän haasteensa näkyvät ja kuuluvat, ilman että se on pahasta. Ainahan ne tilanteet jotenkin selviää. Vaikeistakin asioista pitää osata puhua ja niitä pitää voida käsitellä. Arjessa lapselle helposti muistuu mieleen kiellot ja negatiivisuus valtaa mielen, jos ei koskaan pysähdy näkemään sitä hyvää. Ja sitä hyvää on todella paljon. Autismin kirjolla oleville tyypeille on…

Oma päivä

Kuva
Alunperin tän oli tarkoitus olla koko perheen yhteinen juttu, reissu Linnanmäelle. Sama reissu on tehty jo muutaman kesän verran. Kaikilla on ollut kivaa ja huvipuistopäivä on ollut odotettu juttu. Tänä vuonna kuitenkin isoveli ilmoitti "Ei kiitos", kun suunniteltiin reissua. Oltiin ihmeissämme. Ajateltiin mielen muuttuvan vielä, mutta vastaus oli ja pysyi "Ei kiitos". Ihmispaljous ja meteli olivat syy lähtemättömyyteen. Tarjottiin kuulosuojaimia ja varmisteltiin monesti onko hän nyt ihan varma. Vastaus ei muuttunut, "Oletko ylpeä, kun olin rehellinen?". Tietäisitpä vain kuinka ylpeä. Myöhemmin selvisi ettei Linnanmäki ole koskaan ollut hänen suosikkipaikkansa. "On siellä ollut kyllä kivaa, mutta ei kiitos tällä kertaa. Korkeasaareen voisin kyllä lähteä."


Niinpä isoveli jäi kotiin omiin puuhiinsa ja tästä tulikin Pikkuveljen ihan oma
huvipuistopäivä, molempien vanhempien kanssa.


Kun saavuimme Linnanmäelle, pienen pojan silmät loistivat ja suu oli…

Sujuvaa menoa

Kuva
Tältäkö se tuntuu, kun kaikki vain sujuu? Fiilistelin tuon ajatuksen kanssa lähes viikon. Näinkö ne "muut" perheet elää? Ihan oikeastiko?

Kun koulun alku lähestyi, täällä tapahtui jotain. Jotain ihan uutta. Jotain, joka on vieläkin vaikea uskoa todeksi.

Pojasta tuli yhtäkkiä pirteä, hyväntuulinen, kohtelias, iloinen ja tasainen... Alkuun ajattelin tässä olevan jokin takana (toivo pelipäivästä tai muusta), mutta hyvät päivät sen kuin jatkui vaikka koulu lähestyi lähestymistään, eikä pyyntöjä mistään tullut. Tuntui, etten yhtään tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, en osannut ollenkaan lukea lasta tai koko tilannetta. Olin aivan pihalla.

Seuraavaksi poika säntäsi jo ulos veljen ja kaverin kanssa. Sama tyyppi, joka kiersi koko kesäloman muut lapset kaukaa (kirjaimellisesti) ja teki erittäin selväksi, ettei halua tutustua kehenkään uuteen kaveriin. Hän halusi olla yksin, veljensä tai muun perheen kanssa, muuta hän ei tarvinnut. Ulos mentiin vain jos jompi kumpi vanhemmista oli mukana…

"Milloin huomasitte lapsen erityisyyden?"

Kuva
Siinä on kysymys, johon aika ajoin törmätään.

Jälkiviisaana on hyvä katsoa taaksepäin ja todeta esikoisen aina olleen vähän omanlaisensa. Ei sitä kuitenkaan silloin osannut ajatella asioiden olevan mitenkään tavallisesta poikkeavia. Neuvolasta ei oltu huolissaan muusta kuin painon hitaasta noususta, mutta sekin korjaantui soseiden syömisellä vähän tavanomaista aiemmin. Pieni kasvoi ja kehittyi hienosti, ihan niin kuin me vanhemmatkin siinä vierellä.

Todellisuus oli kuitenkin se, että poika ei ollut sellainen perus vauvamainen vauva. Hän oli jotenkin... Viisaamman oloinen, ollaan aina kuvailtu sellaisena vanhana sieluna. Kuulostaa hölmöltä, mutta hän oli jotenkin niin tietoisen oloinen. Tämä seikka oikeastaan valkeni täysin vasta pikkuveljen syntymän jälkeen, siinä jos missä oli kyllä ihan vauvamainen vauva.

Toinen, ehkä merkittävin asia oli vierastaminen. Se alkoi jo ennen kolme kuukautis neuvolaa. Ajankohta tuntui meistä kyllä hiukan liian varhaiselta, mutta neuvolasta kerrottiin joi…

Back2school

Kuva
Olen tehnyt monta luonnosta aiheesta. Yrittänyt saada teksteissä näkymään sen aidon fiiliksen, jonka koulun aloitus saa aikaan. Aina on kuitenkin tullut muutoksia, niin tilanteisiin kuin fiiliksiinkin.

Kolme viikkoa sitten pojat kuulivat vahingossa, koulun alkavan. Olin ajatellut, että pari viikkoa olisi sopiva aika pureskella asiaa, mutta aina ei kaikki mene niin kuin suunnittelee. Ensireaktio oli isoveljellä lähellä pakokauhua, joka laantui hieman päivien laskemisella ja vakuutteluilla siitä, kuinka vielä on paljon aikaa lomailla. Nuorempi ei hirveästi reagoinut, hänelle aika on käsitteenä muutenkin vielä melko pirstaleinen: minuutti ja tunti, viikko ja vuosi, yhtä puuroa kaikki. Jos sanoo, että vielä on paljon aikaa, hän on tyytyväinen eikä turhia huolehdi.

Viikko meni hyvin, vain muutama varmistelu siitä onhan vielä paljon lomaa jäljellä. Päästiin kahden viikon sisälle ja silloin alkoi jo tapahtua. Ruuturiippuvuus tiukensi otettaan selvästi, rajoja koeteltiin tosissaan, oli huutoa…

Back2work

Kuva
Työhönpaluu kesäloman jälkeen (tai oikeastaan minkä tahansa loman jälkeen) on mulle aina vähän ristiriitaisia fiiliksiä tuova juttu. On ihanaa kun saa omaa aikaa, omia juttuja, näkee työkavereita ja kaikkea muuta. Samalla tiedän, että väsyminen vaanii ihan kulman takana, arjen pyörittäminen on kovaa työtä näillä eväillä. Ei aina, mutta aika usein. En mitenkään stressaa tulevaa, tiedostan vain sen olevan edessä, ennemmin tai myöhemmin. Ja kyllähän kaikki ihmiset väsyy, se on ihan normaalia, mutta ehkä silti voisin avata ihan vähän sitä, millaista se arki voi olla. Joskus vähän liian usein, liian lyhyillä tauoilla.

Kun menen töihin, yritän olla mahdollisimman paljon työntekijä, pitää ajatukset työssä ja olla ns. tehokas ja hyvä työntekijä. Puhelin on kuitenkin takataskussa tai urheiluvyössä, valmiina vastaanottamaan puheluita ja viestejä lapsilta, niin ja niiltä opettajilta. Olenhan kuitenkin äiti. Ja meidän arjessa pääsääntöisesti se ainoa jonka tavoittaa päivisin. Jos kaikki menee tasa…